alan vahvasti uskomaan, ettei koti ole paikka - vaan enemmänkin mielentila. edelliseen kirjoitukseen palatakseni, mun päivittäinen reitti ei enää poikkea herttoniemen kautta, sen voi haudata ja jättää taakse. samalla, kun taakse on tullut jätettyä paikan lisäksi myös muutakin. mietin äsken, ettei oo hirveesti syitä hymyillä - kunnes tajusin et onhan. paljonkin. se joku heitti sen surullisen kuuluisan lapion siihen kuoppaan jonka itse kaivoin, mut päätin kuulua voittajajoukkueeseen ja kaivaa tieni ulos. tai tarttua köyteen, sitäkin on heitelty. 

mut tekee onnelliseksi tällä hetkellä se, että osasin askarrella suihkuverhotangosta ihan oikean verhotangon. ei haittaa, vaikka se on puoliksi kiinni seinässä - puoliksi vaatekaapissa. ja vähän vinossa. sain myös mun unisiepparit takaisin paikalleen, yksi tippui jo muttei se haittaa. tein aamupalaksi uuniomenaa ja päätin olla syömättä enää koskaan punaista lihaa. 

päätin myös olla lomalla, olla välittämättä mistään negatiivisesta, hymyillä, pestä pyykkiä, olla menemättä ikuisuusmajaan, alkaa totaalikieltäytyjäksi, ja muistaa aina ja ikuisesti sen, että kun kävelee pois toisen elämästä täytyy se tehdä tyylikkäästi, ja hienoilla kengillä. 

vanhan elämän mä sanois nyt, ettei voi olla surullinen jos on punainen ilmapallo. uuden elämän mä sanoo, et voihan jos on omenoita. 

jaapulla haleja ja rakkautta <3